Elän, hengitän, muutun

Eräs ystäväni oli tänään jakanut fb:ssä humoristisen viestin siitä, että ensimmäinen askel muutokseen on oman paskapuheen tiedostaminen. Ilman itsetutkiskelua ei voi muuttua. Raamatun mukaan suu puhuu sitä mikä sydämessä on. Kun tutkii puhettaan, tulee tietoiseksi sydämensä tilasta, joka usein on varsin musta. Jos nimittäin on rehellinen.

Minulla on ollut mielessä viime vuoden tapahtumat näihin aikoihin. Minulta ja mieheltäni toivo elämän jatkumisesta ja yhteisestä tulevaisuudesta oli viety. Syöpäsolut jakaantuivat ja lisääntyivät mieheni kehossa villiä tahtia. Hän oli jatkuvasti kuumeessa, yli kuukauden yhtäjaksoisesti ja tuo vahva ja ennen terve keho joutui hiljalleen antamaan periksi taistelussa. Syöpä alkoi näkyä jo ulospäin. Samalla, kun puheissamme pidimme yllä toivoa uudesta lääkkeestä, seisoi kuolema jo eteisessä. Rakkautemme ensi huuma kantoi vielä arjessa, mutta samalla me tiesimme, etteivät useimmatkaan yhteisistä unelmistamme toteutuisi.

Tänään, samanaikaisesti huomaan, että jotain isoa minussa on muuttunut syksyn aikana. Toivo on merkillinen asia. Jos aamulla herää eikä ole toivoa tulevasta päivästä ja samalla kuitenkin sydän lyö ja keuhkot hengittävät. Elää. Joku voi kokea, että se on pakkoelämistä, jos ei ole toivoa. Toivo antaa voimaa. Jos elämä on lahja, ei meistä kukaan ole sitä luonut, ei synnyttänyt eikä tehnyt. Ainoa, mitä olemme tehneet on seksin harjoittaminen. Mutta elämän alkua me emme ole aloittaneet. Emme puhaltaneet henkeä kohdussa olevaan ihmisen alkuun.  Emme hallinneet sen aloitusta emmekä päättäneet sen ajankohtaa. Sen teki biologia, evoluutio, tai kuten minä uskon, Jumala. Me voimme elämän päättää itsemurhalla. Se on mustan sydämen itsekäs valinta, joka aiheuttaa läheisille paljon kärsimystä vieden toivon ehkä myös heiltä. 

Toivoa kannattaa etsiä. Kannattaa nähdä vaivaa. Jos antaa Jumalan, elämän synnyttäjän päättää myös kuolemasta, retki täällä ja hetki nyt ovat merkityksellisiä. Silloin on varmasti elänyt riittävästi. Jos elämä on vain biologiaa, kaikki on vähäpätöistä vailla tarkoitusta. Toivo kannattaa kaivaa esiin, koska jos hengittää, elää jonkun tarkoituksen vuoksi. Käsillä olevasta hetkestä on tehtävä merkittävä.

Löytyisikö silloin ratkaisu toivottomuuteen omasta sydämestä, sieltä mustasta? Emme ole vai olosuhteiden uhreja. Sitä ennehän piti tutkia omaa paskan puhumista, jossa on todennäköisesti perustavanlaatuinen avain aitoon muutokseen. Minun tarkoitukseni oli  jäädä tänne hengittämään. Nyt on toivorikas hetki.