taukoa tavallisesta

Radiossa mainostettiin taukoa tavallisesta kampanjaa. Pyydettiin ottamaan kuva tavallisesta arkisesta tauosta ja lähettämään se tiettyyn osoitteeseen. Tarkoitus oli kaiketi innostaa ihmisiä varaamaan laivamatka. Minun taukoni on kirjoittaminen. Se on tavallisuudesta poikkeavaa, koska suurimman osan ajastani olen töissä sairaalassa, tai viime aikoina sairaaloissa. Kirjoitusnurkkani on huippuluokan pöytäkone, jonka poikani on minulle rakentanut. Minulla on huono tuoli, epäergonominen, ja siinä päällä on tyyny, joka liusuu helposti pois. Maisemat ovat tylsiä, tuijotan valkoista betoniseinää. Paras kirjoitusvirta tulisi, kun voisi ajoittain siirtää katseen kaukaisuuteen, meri olisi paras. Ehkä jonain päivänä katselen tietokoneeni takaa merta. Vaan nyt on nyt ja pitää elää mielikuvituksen varassa. Pöydälläni on kirjoitusoppaita ja klassikkoromaaneja, joista imen oppia. Olen pitkän ja mutkaisen tien alkupäässä. Kirjoittajanoviisi. 

Vuosi sitten tähän aikaan olimme mieheni kanssa menossa lomalle Lappiin. Se oli viimeinen matkamme. Hänen kuolemastaan on jo lähes vuosi ja vieläkin hän on elävänä arjessani. Kaipaan häntä enemmän kuin koskaan aiemmin. Voiko surun matkan määrittää etukäteen? Jos kyllä, sureminen olisi helpompaa ja siitä tulisi suorite. Kävin perjantaina hänen haudallaan, jossa hän lepää paksun lumikerroksen alla. En olisi halunnut lähteä sieltä pois. Halusin vain olla siellä jossakin, missä hänestä on jotain. Vaikka vain tuhkaa. Miten olen selvinnyt vuodesta ilman häntä? Tiedän siihen vastauksen. Se löytyy toisesta blogistani. Suru on matka, joka pitää kulkea, kunnes polku haarautuu.

Maailmaa katselen siis suurimmaksi osaksi sairaaloiden ikkunoiden läpi. Ikkunoiden ulkopuolella on vapaus, yksilöllisyys, mahdollisuudet ja uhat, terveys tai ainakin siihen pyrkiminen. Sairaala kätkee sisälleen herkimmät ihmiselämän hetket, syntymät, kuolemat, kauhut, pelot, ahdistukset, surut, ilot, alastomuuden. Kun sairaus, kuolema, menetys ja jokaiselle meille varattu kohtalo kohtaa, elämä on ennakoimatta sekaisin. Hetkiin pitäisi tarttua eikä uinua ruususen unessa.

Yli sata vuotta vanhassa sairaalassa kerrotaan kummittelevan. Öisin kuulemma kuuluu askelia suljettujen ovien takaa ja lasten itkua, vaikka sairaalassa ei ole lapsia. Kun silmiä siristää tarkasti, voi tuossakin parvekkeella nähdä pitkähameisen hoitajattaren hilkka päässään tekevän päivittäisiä toimiaan. Hän kopistelee mattoja ja lakaisee puisia lattialautoja. Vintin ikkunasta katsoo suu viirussa ankarasti ylihoitaja, kun noviisihoitajatar tirskuu komean kirurgin sutkautuksille. Sadat tarinat elävät. Ne ovat jättäneet jälkensä, vaikka tuuli on aikaa sitten pyyhkinyt ne näkyvistä. Niiden vaikutukset leijailevat sairaaloissa tänään. Se arvokas työ, jota he tekivät. Ne uudet askeleet, joita he ottivat kohti muutoksia. Ne erimielisyydet, kyseenalaistamiset, miksi jokin tehdään niin kuin tehdään, johtivat uudistuksiin, joista nykyään nautimme. Sadan vuoden kuluttua jotkut nauttivat meidän askeltemme voimasta, jos otimme ne oikeaan suuntaan. 

Länsimetron liukuportaissa olen viettänyt viime viikkoina lukuisia tunteja tuhansien muiden ihmisten kanssa. Jokainen tulee jostain ja päätyy jonnekin. Suurin osa kulkee eteenpäin sivulle katsomatta. Jokaisella matkalla on jokin tarkoitus. Jokainen vastaantulija on ainutlaatuinen. Hän on yhtä arvokas kuin minä. Jokaisella oma sormenjälkensä, jota ei ole kennelläkään toisella. Jokainen kulkija haluaa olla ensimmäinen, nopein ja tärkein. Jos hymyilisimme ja antaisimme tietä, toimisimme yhdessä siten, ettei vastaantulija ole se ärsyttävä hidaste matkallamme. Jos muuttaisimme arvojamme ja kohtaisimme vastaantulijan yhtä arvokkaana kuin minä itsekin. Emme tiedä vastaantulijan haavoja. Jos olisimmekin niille laastari tai puhaltaisimme.

Ihminen on kautta vuosituhansien etsinyt elämän tarkoitusta. Me synnymme, elämämme ja kuolemme. Jotkut meistä pelkäävät kuolemaa. Jos tulemme jostain ja menemme jonnekin ja yritämme siinä välillä olla, tehdä työtä, elää hyödyllisesti, tai olla hyödyttömiä, kuolemme kuitenkin, jokainen omalla ajallaan ja tavallaan. Jätämme jälkeemme usein valtavasti surua, jopa katkeruutta. Kukaan ei tiedä elämäntarkoitusta varmaksi, koska se ei ole silminnähtävillä eikä sitä voida tieteellisesti tutkia. Jos se on määrittämätön tai sattuma, ei elämällä ole merkitystä. Silloin vastaantulijakin on merkityksetön, jonka yli voi kävellä. Silloin kuolemakin olisi tyhjänpäiväistä haihtumista.

Käsissämme on vain usko johonkin, mihin voimme tarttua.  Itse uskon, että jokaisella surulla, ilolla, tuskalla, ahdistuksella, naurulla ja kivulla on paikkansa. Ne maustavat ja värittävät elämää. Elämä ei ole pelkkää menestystä, koska muutoin nousee nokka pystyyn ja kompastuu. Jokaisella arpeutuneella haavallakin on tehtävänsä. Elämä on niin arvokas lahja, että on jokaisen velvollisuus etsiä oma tarkoituksensa. Yksin se on vaikeampaa ja me olemme täällä myös toisiamme varten. Tauota tavallinen päiväsi ja kohtaa tuntematon liukuporrasviidakoissa.